Kassnäsistä itään...(Russarö idänpuoleista tuulta - selkeää)
Itse kukin lähtee purjehdukselle omalla mielenkiinnolla ja innolla. Oli lähtökohta mikä vain, niin sen lopputulos voi olla jotain ihan muuta. Lauantaina 23.9.2016 purjehdus oli unohtumaton seikkailu sekä tuulen voimaa ja aaltojen pärskeitä, mutta odotuksena (allekirjoittaneen) oli saada tylsä koko päivän retki märällä penkillä, jossa istuessa vuorottelevat märkä ja kylmyys ja lopulta molemmat samaan aikaan?
Edellisen päivän puolella saavuttiin Kasnäsiin, jossa purjevene oli odottanut viikon uutta matkaansa. Nukuttuamme yömme laiturissa veneen keikkuessa ja mastolankojen jatkuvassa metelissä, olimme aamulla valmiit lähtöön sovitun tehtäväjaon mukaisesti klo 6.45. Tehtäväjaosta huolehti käskevä kapteenimme, Ilari (hienosti hoiti tehtävänsä, eikä laivakapinaakaan edes harkittu). Miehistöön kuului myös yksi kiinalainen, Zhen (on se kai jo tilastollisestikin pakollinen tässä vaiheessa tätä matkaa) ja minä, miehistön kolmasjäsen, Eero, joka oli lähes väkisin raahattuna paikalla.
Purjehdusta koko päiväksi oli tiedossa vähän, koska matkasuunta oli itä ja tuuli oli myös idästä. Kapteenimme halusi kuitenkin päästä tarjoamaan todellista toimintaa, eikä vain istuskelua ja niinpä purjeet nostettiin ylös aika pian rannasta lähdettyämme.
Pitkin päivää kokeilimme ja haimme reittejä sen mukaan, että purjehtiminen olisi mahdollista. Usean kerran laskimme ja nostimme purjeita ja saimme tällä tavalla hyvää harjoitusta, sekä käsien hipiään tekemisen tuntuman köysiä vedellessämme.
Todellista aaltoilua koimme viimein Russarön saaren liepeillä, jossa maininki heitti pärskeitä. Koko miehistö sai tuntea suussaan meriveden maun ja yllään märät vaatteet. Päivä oli kuitenkin aika lämmin niin kauan, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, eikä tuulikaan ollut kylmä; vaikka olimme kastuneet, niin se ei haitannut.
Näiden tyrskyjen jälkeen livuimme moottorin avulla kauniissa saaristossa pienten saarien välissä. Purjehtimisesta alkoi löytyä kauniita asioita, kun vielä aurinko selkämme takana hivuttautui vähitellen taivaan rantaan ja ympärillä oleva maisema tummeni. Tummalle taivaalle piirtyi kuunsirpin muoto ja yksittäinen tähti, mutta pitkään auringonkajo piti taivaan reunaa kirkkaana, ettei muita tähtiä vielä näkynyt.
Vuorottelimme ohjaamista, mutta käskyt jakeli edelleen kapteenimme. Hämärän jälkeisellä hetkellä, kun lämmintä vaatetta etsimme päällemme, moottorin ääni muuttui ja vauhti hiipui. Keräännyimme ihmettelemään mistä oli kyse ja kun mekaanikon taitoja ei joukostamme löytynyt, niin soitimme apuja ystäviltä; Mitä tehdä?
Ajatusapua annettiin niin moottorin vian selvittämiseen, tai vaihtamiseen, kuin myös purjehtimiseen ja uuden rantautumispaikan etsimiseen. Nämä olivat arvokkaita neuvoja ja niiden kanssa jäimme miehistönä miettimään, mihin lähdemme. Ratkaisu oli kuitenkin meidän tehtävä. Tutkimme karttaa ja pohdimme vaihtoehtoja ja suunnitelmaa. Ympärillä oli aivan pimeää, mutta taivaalle oli levittäytynyt aivan suunnattoman upea tähtitaivas linnunratasumuineen.
Päätimme tähdätä Strömsöön laituriin, jonne oli näissä olosuhteissa sopiva matka (se ei ehkä ole se kuuluisin Strömsöö, mutta jos sinne pääsemme, niin sanonta voi hyvinkin pitää paikkansa.)
Olimme lipuneet aika paljon takaisin päin, joten alkoi työntäyteinen purjehdus vastatuuleen, joka oli välillä hyvin heikkoa. Sen vuoksi matkamme eteni hiljalleen ja äänettömästi öisessä saaristossa.
Pienin pyrähdyksin, mutta koko ajan eteenpäin, tai no välillä haettiin vauhtia vähän takaakin päin.
Viimein klo 24 jälkeen lähestyimme laituria, jossa paloi muutama valo ja vaihtomiehistöstä Tuisku oli auton valojen kanssa näyttämässä laiturinpaikkaa. Reittimme kulki aika saarien välissä ja tuuli hiipui aivan olemattomaksi ja vauhtia haettiin peräsimen heilutuksella. Matkan metrit etenivät aavistuksen omaisesti. Pimeys ympärillä ei antanut kuvaa liikummeko vai emmekö, mutta navigaattorista seurasimme nopeutta alle 1 solmun ja 3 solmun välissä. Ohitettavan saaren jälkeen taas puhalsi hieman enemmän ja näin vähitellen tuuli lisääntyi, kunnes tuli uusi saari ja taas tuuli keveni. Näin edettiin hiljalleen saari saarelta ja lopulta olimme 100 m päässä laiturista.
Ja mitä sitten tapahtui?
Kartassa oli merkkejä kivestä, mutta navigaattorissa ei, mutta vedessä oli punainen merimerkki, jota ei myöskään ollut kartassa eikä navigaattorissa ja sen vuoksi, tai siksi, tai jostakin muusta syystä kuului kolahdus ja olimme jumissa.
Hetken yritimme saada itseämme irti, mutta turhaan. Tuulet eivät riittäneet eikä löytynyt niin matalaa kohtaa, että olisi saanut työnnettyä, joten päätimme vaihtaa moottorin nyt.
Moottorin vaihto voisi olla helppo ja kiva pikku puhde kuivalla maalla, mutta veden rajassa hihnojen ja kiinnitysten irrotus ja rasvaisen moottorin nosto kävi ihan työstä, tai iltapuhteesta päivän päätteeksi.
Työmme tehtyämme paikalle kaarsi paikallinen vene, joka muutaman yrityksen jälkeen sai hinattua meidät laituriin.
Noin klo 2.00 aikoihin nousimme laituriin ja totesimme päivän olevan tältä osin ohi ja huomenna purjehdus jatkuu hieman muunnellulla miehistöllä.
Ei jäänyt muistoa ikävystyttävästä retkestä, vaan märästä, tuulisesta, työn täyteisestä purjehduksesta.
Sitä kai se purjehdus parhaimmillaan on tai eiköhän ole vielä parempaa, kun sitä ei tiedä, mitä se seuraavalla kerralla tulee olemaan.
